TUOTTAJA YHDISTELEE

Alla esitettävä kuvio kuvaa tuottajaa yhdistelijänä Itu – videotaiteen tuotantoprojektissa. Kuvion varhaista esiversiota hahmottelin Arsis-lehteen kirjoittamassani artikkelissa 2007. Lopullinen kuvio kehittyi soveltamalla Häyrysen (2009, 26) mallia kulttuurituotannon sosiaalisesta moninaisuudesta sekä Halosen (2010, 11) mallia tapahtumatuotannon keskeisimmistä suhteista. Lisäksi esikuvana ja innoittajana toimi Walt Disney Studioiden luovan tuotantoprosessin kuvaus, jonka yhtiö mallinsi jo vuonna 1943.

Yhdisteleminen on palapelin kokoamista ja synteesin tekemistä. Yhdistäminen tarkoittaa yhdeksi tekemistä ja yhteen liittämistä. Se on toistensa yhteyteen saattamista, konkreettista kytkemistä ja kokonaisuudeksi mieltämistä. Yhdistäminen on myös samaan hallintaan liittämistä ja sisäisen hajaannuksen poistamista. (Sadeniemi 1966C, VI 663–665.)

Kuviota voi lukea suhteiden, sosiaalisen toiminnan tai luovan verkoston esityksenä. Halonen (2006, 262) kirjoittaa tuottajasta ”oman verkostonsa solmutyöskentelijänä”. Tuottajan aikaansaama ja tekemä yhdistely ei ole sattumanvaraista sekoittelua eikä myöskään yhteen ja ainoaan oikeaan vastaukseen johtava laskutehtävä. Yhdistäminen tai yhdisteleminen edellyttää, että elementtejä on useita. Yhdisteleminen viittaa tekojen ja vaihtoehtojen moninaisuuteen. Erilaisissa yhdistelmissä on mukana liikettä. 

Ammattikorkeakoulussa opin, että tuottaja on luovan ryhmän johtaja. Yhdistely vapauttaa minut pohtimasta johtajuutta. En ole vielä tavannut taiteilijaa, joka kaipaisi itselleen johtajaa. Luovat ammattilaiset johtavat itse itseään. Olenkin omaa reittiäni kulkien päätymässä lähelle Karkulehdon ja Virran (2006, 155) päätelmiä, joiden mukaan ”[o]lisi siirryttävä Nonakaa ja Takeuchia (1995, 73 –83; – –) seuraten johtamisen ajattelusta mahdollistamisen ajatteluun”.

Yhdistelemällä tuottaja sitouttaa, edistää, tekee työtä näkyväksi ja vie kohdetta kohden. Alemmassa kuviossa tarkennan yhdistelyn tapahtumaa. Se koostuu kiteytyksistä, keskusteluista ja kaaoksista.

Käytännön työssä tuottaja laatii tai on mukana laatimassa erilaisia kirjallisia, laskennallisia tai kuvallisia jäsennyksiä. Kutsun niitä kiteytyksiksi. Kiteytys on kristallisointia, saattamista kiteiseen tilaan. Kiteytyksessä kuvainnollinen ajatus saatetaan tiiviiseen, suppeaan ja täsmälliseen muotoon. (Sadeniemi 1966A, II 412.) Kide on lumihiutale tai muu samantapainen kiinteäksi jähmettyneen aineen jossain määrin säännöllinen muodostelma (Häkkinen 2004, 413, Sadeniemi 1966A, II 336).

”Ideoiden sanallinen ilmaiseminen voidaan sivuuttaa, mutta heti kun ne ovat konkreettisesti paperilla piirustuksen tai kirjoituksen tai niiden yhdistelmän muodossa, ne otetaan vakavammin” (Hyytiän 2004, 104 mukaan Henderson 1999, 115). Kiteytyksestä keskustellaan, jonka seurauksena sen säännöllinen järjestys kyseenalaistuu. Uuden keskustelun pohjalta muodostetaan uusi kiteytys, käsikirjoitus, storyboard, installointisuunnitelma, kustannuslaskelma, raakaleikkaus tai aikataulu. Tuottaminen tuomisena toteutuu tuottajan työssä tiedon keruuna ja ihmisten ja asioiden yhteen saattamisena. Se tulee näkyväksi kirjallisessa työskentelyssä. Toimijoiden kaoottinen maailma tarvitsee elementtejä, jotka kokoavat kaaosta ja uudelleenjärjestävät sitä (Hyytiä 2004, 99). 

Kreikan sana kháos merkitsee mittaamattoman laajaa avaruutta. Kaaos on maailmankaikkeuden järjestäytymätön alkutila tai pienempimuotoista tavaroiden, ajatusten ja tunteiden sekasortoa. (Häkkinen 2004, 311.) Tuottajalle kaaos kuvaa erilaisten mahdollisuuksien avoimuutta, epäselvyyttä, keskeneräisyyttä, epäjärjestystä, dilemmoja, innovaatioita, ideoiden ylitarjontaa ja kaikkea sitä, mitä ei ole keskusteltu, laskettu tai kirjoitettu kokoon. Tuottajan on luotettava kaaoksen tarpeellisuuteen ja siihen, että kohta osat taas kootaan uudeksi järjestykseksi. Kaaos on salaisuuksia ja niitä sietämättömiä ja ihania hetkiä, kun ei tiedetä.

Jo hakuvaiheesta ja käsikirjoituspajasta lähtien Itu – videotaiteen tuotantoprojektin taiteilijat joutuivat avaamaan keskeneräisiä teosideoitaan muille ihmisille. Hyytiä (2004, 180) kuvailee, kuinka ”[t]ekijöiden on paikoin vaikea luovuttaa oma työnsä toisen tekijän käsiin, luopua vallastaan kontrolloida käsikirjoitusluonnosta”. Käsikirjoituspajan jälkeenkin käsikirjoituksia ruodittiin rahoittajien kanssa, kuvausryhmissä, kollegoiden, näyttelijöiden ja tuottajan kanssa. 

Teksti, luonnos tai muu jaettavissa oleva dokumentti kokoaa tekijöitä. Sen ”ympärillä käytävä keskustelu johdattaa tekijät yhteisen oikean äärelle” (Hyytiä 2004, 101). Dokumentti konkretisoi ajatuksia, toimii argumentoinnin välineenä, paljastaa ongelmia ja kutsuu kommentoimaan. Sen ympärillä käytävä vuoropuhelu sitoo asianosaisia yhteen ja auttaa heitä vastoinkäymisten selvittämisessä. (mts, 100–104.)

Itu – videotaiteen tuotantoprojektin käsikirjoitusprosessissa kansioineen ja kuvakäsikirjoituksineen saavutettiin selkeästi havaittavaa edistystä. Myöhemmin en tuottajana kiinnittänyt tarpeeksi huomiota siihen, että myös videoteosten leikkausvaiheessa olisi ollut enemmän tarvetta keskusteluttaa ja kierrättää keskeneräistä aineistoa. Yleisradion tuottajakin olisi mitä ilmeisimmin halunnut nähdä kuvattua aineistoa jo varhaisemmassa leikkausvaiheessa (Itu 12.10.2006). Toisinaan myös itse koin joidenkin teosten jälkituotannossa jääneeni ulkopuoliseksi. Etäisyydet ja verkostomainen toiminta vaikeuttivat osallistumista, elettiinhän vielä aikaa ennen videoiden yleistä verkkojakomahdollisuutta. Leikkauksesta keskustelulle olisi pitänyt tuottaa selkeät puitteet.

Hyytiän (2004, 106) olennainen huomio on, että ”teksti on prosessi, joka kootaan siksi että se voitaisiin avata”. Tässä kokoamisessa ja uudelleen avaamisessa tiivistyy se, mistä tuottamisessa on kysymys. Tuottajan työtä on sallia ja varmistaa kokoamisen ja avaamisen vuorottelu. Tuottaja, ohjaaja ja dokumentaristi Timo Humaloja sanoi luennollaan, että taiteilija tarvitsee tuottajan, jotta hänellä on joku, jonka kanssa keskustella (9.12.2004). Kun kerroin tästä Elina Salorannalle, hän huomautti, että sama pätee myös toisin päin. Tuottaja ei voi eikä halua poteroitua tekstien ja dokumenttien keskelle vaan hän on osallisena myös keskustelussa ja kaaoksessa.

Oman version tekeminen on vaikuttamista ja vallan käyttöä (Hyytiä 2004, 180–181). Mahdollisuus oman version, kiteytyksen tekemiseen tarjoutuu periaatteessa kaikille yhteisöön kuuluville. Kuka tahansa voi esittää oman ehdotuksensa käsikirjoituksesta, kustannuslaskelmasta tai näyttelyn pohjapiirroksesta. Toisaalta kiteytyksen tekeminen vaatii paitsi vaivannäköä, myös rohkeutta, koska tullakseen huomioiduksi se on alistettava yhteiselle keskustelulle ja kritiikille.

Keskustelu on mielipiteiden vaihtoa, sekä juttelua että kokousneuvottelua (Sadeniemi 1966A, II 325). Se haastaa kiteytyksen ja ohjaa kaaoksesta kohti uutta kiteytystä. Taiteilijoilla teettämäni riskianalyysin mukaan muiden kesken puitu työ tuli jo käsikirjoituspajan aikana niin tärkeäksi ja julkiseksi, että sen toteuttamiseen kohdistui erityispaineita. Samalla omasta käsikirjoituksesta puhuminen myös helpottui, kun siihen tuli rutiinia. Vuorovaikutus osoittautui kaikkien kannalta kiinnostavaksi. (Itu 27.9.2004.)

Tuottajana minun piti turvata se, että annos salaisuuden epäjärjestystä läpäisee tuotannon. Käsikirjoituspaja ja taiteilijoiden vapaus oman työn määrittelyssä tukivat salaisuuden säilymistä. Lemmikki Louhimiehen visuaalisen käsikirjoittamisen metodi korosti käsitteellisyydestä irtautumista ja sattuman mahdollistamista käsikirjoitusprosessissa. Louhimies (2004) käytti satuja kirjoittajan laitumina ja kannusti niin unien kuin fyysisen aistittavuudenkin tutkailuun. Käsikirjoituksen tuli sisältää mysteerio, jota ei koskaan paljasteta.

Auli Mantila (2005) on puhunut intentiosta valintana, joka tavalla tai toisella välittyy lopputulokseen. Oman intention artikulointi voi olla mahdotonta, mutta sen välittyminen on väistämätöntä. Ei liene tarkoituksenmukaista, että välittyvä intentio ilmaisee tuottajan pyrkimystä täydelliseen kontrolliin. Intentio – niin toivottu kuin epätoivottukin – tuo teokseen salaisuuksia ja viettelyä, joista kirjoitin Baudrillardia (1987) lainaten opinnäytetutkielmani luvussa 3.

Myös asiantuntijoiden palaute tuki salaisuutta. Yleisradion edustajat rohkaisivat kuvataiteilijoita luottamaan visuaalisuuteensa. Käsikirjoituskansioita arvioinut jury totesi kansioiden muodollisen pätevyyden asettavan haasteita sisällöille. Yhtenäisestä esittelymuodosta huolimatta tai juuri sen ansiosta teosten rytmiset erot, visuaaliset ideat ja taiteilijoiden persoonallinen tyyli erottuivat (Itu 25.10.2004). Tulkitsen juryn arvostaneen sitä, mikä oli tehty näkyväksi, mutta halunneen myös tulla vietellyksi. Senkin pitää näkyä, että kaikki ei näy.

Tuuli Penttinen-Lampisuo (2012): Tuottajuus koetuksella. ITU - videotaiteen tuotantoprojekti. Luku 6.2. (pienin tätä kontekstia selventävin korjauksin).